ArmiRautavuori IHMISEN ASIALLA

KAPALOISTA VAIPPOIHIN

  • Käsien kertomaa
    Käsien kertomaa

Eteläsuomalaisen hoitopaikan käytävällä istuu vanha mies. Säikähdän hänen katsettaan. Siinä kuvastui pakokauhua ja hätää, jotain syvästi inhimillistä, häpeän oloista tuskaa. Tajusin kulkeneeni miehen ohi jokusen kerran sillä viikolla. Katse pysäytti teologiaharjoittelijan kysymään, miten voisin olla avuksi.

Mies nostaa itseään tuolissaan koholle, tärisevien käsiensä varaan ja sanoo: ”Paskattaa niin pe.....sti.” Juoksen hoitajaa apuun auttamaan miestä tarpeilleen. Vanhus saa taputuksen kädelleen, ”Väinöllä” on vaippa, ei hänellä ole mitään hätää.
Hätä oli suuri, sodat käynyt, täysissä järjissään oleva, intervallipaikalle viikoksi tuotu veteraani ei ihan vähällä housuunsa päästele. Hoitajan kanssa tämän ymmärsimme ja niin pääsi mies pinteestään. Kyyneleiset kiitokset lienevät olleet helpotuksen jos toimituksen kivunkin aikaan saamia.


Minusta tulikin siksi kesäksi kahdelle vuodeosastolle ulostusapostoli. Sana oli kiirinyt, töitä riitti ja tuo tehtävä on ollut elämäni koskettavimpia työmaita. Tupakkahuoneeseen pääsy, useammin kuin kaksi kertaa päivässä, oli monille jermuille myös elämääkin isompi asia. Sitäkin iloa sain olla jakamassa.


Inhimillisen kohtelun isoimpia mittareita jokaiselle meistä on mahdollisuus toimittaa asiamme sille kuuluvassa paikassa. Liian pieniksi mitoitettu henkilökunta on joissakin paikoissa pistetty jo liukuhihnatyöhön.

Näimme vuosia sitten dokumentin vanhusten kotihoidon tilasta. Aamusta iltapäivään saivat vahingon jäljet olla lattialla, kiire vei auttajaa paikasta toiseen. Enää en tule tänne sanoilleen hän kuuli vanhuksen vastauksen: ”Minulle tulee sinua ikävä.” Tämän nöyremmäksi ihmistä ei enää hoideta.


Minulle tuli itku ja vihastuminen yhtä aikaa siitä, miten iso ihmisen kokoinen reikä on tehty terveyspalveluihimme ja nykyiset sote-hankkeet eivät tule tuomaan tähän helpotusta.

Ihmisille annetaan jonkinlainen arvo enää vain sen mukaan, mitä tämä tuottaa yhteiskunnalle. Eläkeläisiä ja vanhuksia meillä kutsutaan huoltosuhteeksi, se loukkaa. Tämä ”huoltosuhteeksi” nimitelty joukko on nimittäin antanut elämänsä parhaat vuodet hoiva- ja auttamistyöhön, kantanut kapaloista koulutielle, raatamalla raatanut leivän korvesta ja pieniltä peltotilkuiltaan, hakenut särpimen metsistä ja järvenseliltä, pistänyt palasen kulkijan reppuun, vaikka viljalaarin pohja on jo näkynyt.


Minä olen saattanut heitä kohta kaksikymmentäviisi vuotta haudan lepoon, monille heistä se on ensimmäinen paikka, missä he saavat levätä. Omaishoitajan työt ovat päättyneet kirkonkellojen soittoon.

Olen kuullut satoja tositarinoita, ihmisen kokoisia tarinoita, joista jokainen on enemmän kuin yhden laulun arvoinen. Voi meitä, jos me emme ymmärrä ottaa pois vanhuksiamme syöttökaukaloiden nurkista. Jos näin jatkamme, niin seuraava sukupolvi jo vuoleskelee kaukaloita ja puulusikoita meitä varten.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän PekkaSiikala11 kuva
Pekka Siikala

Siinä vaiheessa kun ihminen pakotetaan ulostamaan vaippoihin henkilökunnan vähyyden ja yleisen tehokkuuden sekä säästöjen nimissä, vaikka vessaankin pääsisi jos joku auttaisi, on ihmiseltä viety viimeisetkin ihmisarvon rippeet.

Käyttäjän ArmiRautavuori kuva
Armi Rautavuori

Pekka Siikala, olen samaa mieltä. Hoitajat eivät sitä halua, mutta eihän alimitoitettu henkilöstö ennätä tehdä kaikkea. Tarvitaan kokonaan uudenlasita ajattelua ja ymmärrystä ja erityisesti sellainen ymmärrys, että eurolla ei ole etiikaa, se on oltava niiden käytöstä päättävillä.

Toimituksen poiminnat